Historia

Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen historia

Suomen vanhin liha-alan yhdistys Helsingistä

Helsingin Lihakauppiasyhdistys on perustettu jo vuonna 1897. Tämä tekee meistä Suomen vanhimman liha-alan järjestäytyneen yhdistyksen. Tarve yhdistyksen perustamiselle kumpusi ajalle ominaisesta kansallisesta yhteenkuuluvaisuuden hengestä sekä alan heikoista oloista. Reilusti yli satavuotisen historiamme aikana olemme lujittaneet yhteenkuuluvaisuuden tunteen voimakkaaksi ja parantaneet koko liha-alan työoloja ja arvostusta huomattavasti.

Historian vaiheet

Lihakauppiasyhdistyksen historia on täynnä kiinnostavia vaiheita ja käänteitä, jotka kertovat samalla koko yhteiskuntamme kehityksestä aina elintarviketeollisuuden ensiaskelista tähän päivään. Liha-ala on kehittynyt pientoimijoiden joukosta nykypäivän vastuullisiin, kuluttajan parasta ajatteleviin lihakauppiaisiin. Lue lisää kiehtovasta historiastamme alta tai kuuntele Kaupan aatelin sata vuotta -äänikirjaa.

1897

Perustaminen
Lihakauppa järjestäytyy – yhdistystoiminnan alku Helsingissä

Helsingin Lihakauppiasyhdistys ry, HLY, perustettiin tammikuun 24. päivänä vuonna 1897 Ingbergin kahvilassa Helsingissä. Kokoukseen osallistui noin 50 teurastajaa, kauppiasta, makkaratehtaan omistajaa ja heidän työntekijäänsä. Yhdistyksen syntysanat lausui A.O. Seeckin makkaratehtaan työntekijä, vuodesta 1916 lähtien kauppias ja myöhemmin myös yhdistyksen puheenjohtaja Arthur Häggström. Elettiin Venäjän vallan aikaa ja vasta seitsemännet perustamispaperit hyväksyttiin.

Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin teurastaja J.E. Elg (myöh. Hirvi).
1897
Suuri tarve lihakauppiasyhdistykselle

Lihakauppiasyhdistyksen perustamiselle oli monia syitä. Ajalle ominainen kansallisen yhteenkuuluvuuden henki, halu taistella sortovaltaa vastaan sekä lihakaupan alalla vallinneet heikot olot puolsivat järjestäytymistä. Lisäksi lihakaupan harjoittajien arvostus oli perustamisvuoden tienoilla alamaissa eivätkä viranomaiset kiinnittäneet paljoakaan huomiota elintarvikekaupan kehittämiseen. Puutteellisissa oloissa ammattikunta oivalsi, että vain yhteenliittymällä voitiin heikkoihin oloihin ja epäkohtiin saada parannusta.

Lihakauppiasyhdistyksen viime sotien aikainen puheenjohtaja Ferd. Kontio on muistellut viime vuosisadan lopun tapahtumia seuraavasti:

”Lihanmyyntiin liittyi runsaasti epäkohtia, jotka kaipasivat korjaamista. Lihaa oli lähdettävä ostamaan useasti jo kolmen, neljän aikoihin aamulla ja kun myymälät suljettiin siinä yhdentoista maissa illalla, työpäivää oli todella riittämiin. Ja toisaalta toreilla ei ollut minkäänlaisia valoja, vaan siellä tuherreltiin ja tehtiin kauppaa käsilyhtyjen valossa. Viranomaisten kanssa käydyt neuvottelut olojen parantamisesta johtivat harvoin tuloksiin.”

Torikaupalla oli monet muotonsa.

Samaan tyyliin muisteli perustamiseen johtaneita aikoja kauppias ja lihanvälittäjä A.W. Järvinen kolme vuosikymmentä myöhemmin.
”Perustin liikkeeni vuonna 1892 ja se oli kaupungin lihanvälityslilkkeistä ensimmäinen. Kaupan järjestetyistä ei 1890-luvulla kannata paljonkaan puhua. Kaupankäyntiin ryhdyttiin heti lihakuormien tultua myyntipaikalle. Saattoi käydä niinkin, että kello neljään mennessä päivän tukkumarkkinoille tuodut lihaerät oli myyty.

Siihen aikaan lihakauppoja oli Helsingissä parikymmentä. Hacklin, veljekset Grönlund ja pari Wikströn -nimistä olivat niitä suurimpia lahtareita, joiksi lihakauppiaita kutsuttiin. Terveydenhoitolautakuntakin oli olemassa, joskaan sen valvonta ei ollut yhtä tehokasta kuin nykyään. Sofiankadulla poliisikamarin vieressä oli pieni huone, jossa lihoja tarpeen vaatiessa tarkastettiin.”

1897
1897

Yhdistyksen tarkoitus

Helsingin Lihakauppiasyhdistys ry:n tarkoituksena on yhteisillä käytännöllisillä toiminnoilla parantaa jäsentensä asemaa niin henkisessä kuin taloudellisessa suhteessa sekä mahdollisuuksien mukaan vaikuttaa lihakauppiaan ammatin kehittymiseen ja
arvostukseen.

Lihakauppias Walfrid Eilakari vaimonsa Signen kanssa. Hänen kivijalkamyymälänsä sijaitsi vielä 1920-luvun alussa Hämeentie 8:ssa. HKM.
1900-luvun vaiheet
Kauppahalleista K-marketteihin – lihakaupan kehitys Helsingissä läpi vuosisadan

Helsingin Lihakauppiasyhdistys Ry:n perustamisen jälkeen toiminta lähti ripeästi liikkeelle vuosina 1897-1900. Heti aluksi esitettiin vaatimuksia mm. uuden teurastamon saamiseksi lihakauppaa harjoittavien tahojen hyödyksi, ja uusi teurastamo saatiinkin vuonna 1899. Kauppahallit kohosivat suosituiksi ostospaikoiksi, kun vanha kauppahalli perustettiin 1899, Hietalahden halli 1903 ja Hakaniemen halli 1913. Nämä ovat vanhimmat ja vieläkin toimivat kauppahallit Helsingissä.

Hietalahden hallissa oli perustamisvuonna 1903 jo 30 lihamyymälää.

1900-luvun vaiheet
1910-1920

Kauppahalli ja kauppatori lihakaupan keskuksia

Kauppahalli ja kauppatori olivat silloisen Helsingin lihakaupan keskuksia. Varsinaisia lihamyymälöitä oli vähän, ja ne sijaitsivat Kauppatorin ympäristössä. Pieniä myymälöitä oli kivijaloissa ja kellareissa, mutta liikkeet olivat melko alkeellisia. Vuonna 1913 yhdistyksen nimi muuttui Helsingin Teurastaja- ja Lihakauppiasyhdistykseksi, kunnes se sai nykyisen nimensä 1920.

Sianpää toimi lihakauppiaan liikemerkkinä Kauppatorilla. HKM

Vuonna 1914 lihantarkastukset tulivat pakollisiksi, osuusteurastamojen voima lisääntyi ja monopoli alkoi nostaa päätään lihakaupassa. Myöhemmin osuustoiminnalle myönnettiin monopoli lihan myynnissä, mutta se toi osuustoiminnalle taloudellisia vaikeuksia: kansalaissota johti osuustoiminnan kahtiajakautumiseen.

Kiivaiden lehdistötaisteluiden seurauksena valtuusto päätti saattaa lihantarkastuksen pa-
kolliseksi Helsingissä 1.6.1914. Siitä lähtien kaikki kaupunkiin tuotava liha, lukuun ottamatta riistaa ja siipikarjaa, oli tarkastettava ja leimattava kaupungin lihantarkastamossa ennen myyntiä. Tilat vuokrattiin tähän tarkoitukseen Salomoninkatu l:stä.

Maailmansota synnytti pitkittyessään elintarvikepulan ja kansalaisille annettiin ostokortteja. Valtiovalta puuttui elintarvikkeiden jakeluun ja kauppaan. Lihaa ja muitakin elintarvikkeita oli saatavissa rajahintoihin hyvin niukasti, kun taas salakaupassa niitä riitti korkeampiin hintoihin. Voille asetetun alhaisen hinnan vuoksi se hävisi kaupoista, mikä puolestaan kiristi tuottajien ja kuluttajien välejä.

Yhdistys koetti tehdä kaikkensa lakien ja asetusten noudattamiseksi, mutta sen vaikutusvalta ei ulottunut omia jäseniä kauemmaksi. Suurten voittojen houkuttelemina henkilöt, jotka eivät aikaisemmin olleet toimineet liha-alalla, alkoivat harjoittaa salakauppaa. Varsinaisten lihakauppiaiden asema kävi tukalaksi ja yhdistys koetti monissa kokouksissaan löytää keinoja asioiden korjaamiseksi. Tilannetta käytettiin lyömäaseena yksityisen liha-alan ”voitonhimoa, liiallista teurastamista ja muita toimintatapoja vastaan”.

Voita jonotettiin innokkaasti. Kuva Unioninkadulta vuonna 1917. jolloin voipula oli pahimmillaan. HKM

Vuonna 1917 perustettiin ensimmäinen yksityinen liha-alan liitto, Suomen Teurastaja-, Lihakauppias- ja Makkaratehtailijaliitto, joka myöhemmin lopetettiin. Myös tamperelaiset lihakauppiaat perustivat oman yhdistyksensä 1917.
1920-1930
Vuodet 1920-1930
1920-lukua pidetään itsenäisen Suomen valtiollisen ja taloudellisen rakentamisen aikana. Helsingin Lihakauppiasyhdistykselle ja liha- alalle se merkitsi toimintojen vakiintumista. Uhkakuvia, nousuja ja laskuja toki koettiin vähän väliä, mutta niihinhän oli ehditty jo tottua.

Myös makkaratehtailijoilla oli omia vaikeuksiaan. Makkaroita oli vaikea valmistaa laadultaan korkealuokkaisiksi, sillä jalosteiden hinnat olivat epäedulliset. Pitkään yhdistyksen jäsenenä ollut Aulis Marttinen on muistellut, ettei todella hyvän makkaran valmistaminen siihen aikaan kannattanut. Kun sianliha maksoi 18 markkaa ja nauta 14 markkaa kilolta, esimerkiksi teemakkarasta sai vain 10 markkaa.

Kniejm myymälä Kaivokadulla 1920-luvulla.

Vuosikymmenen alku oli yhdistystoiminnan kannalta niukanlainen. Kauppiaskunta oli pitkään kiihdyksissä surkeasti päättyneen lakon, osuustoiminnan fanaattisten toimien ja yhdistyksen hajoamisen vuoksi. Vuosikertomuksissa seliteltiin asioiden vähyyttä tyyliin ”säästetään varoja kun ei kokoonnuta”. Totta toinen puoli, sillä 20-luvulla yhdistyksen varat alkoivat kasvaa hyvää vauhtia.

Helsingin ja Tampereen yhdistysten jatkoksi Turkuun perustettiin Turun Karja- ja Lihakauppiasyhdistys 1926.

1920-1930
1920-luku

Miten lihakauppias hankki 1920-luvulla lihat myymäläänsä?

Mukana olleilla on paljon hauskoja kertomuksia ja hupaisia yksityiskohtia. Yhdistyksen toiminnassa ansiokkaasti kauan ollut S.F. Heino on muistellut kaupankäyntiä eloisaan tapaansa:

”Herätys tapahtui aamulla klo 5. Matka Hakaniemestä halki uinailevan kaupungin kohti ostopaikkaa suoritettiin jalan, sillä raitiotievaunut eivät vielä siihen aikaan olleet liikkeellä. Eipä aikaakaan kun olimme Hankkijan talon seutuvilla, missä eteemme avautui näky, joka antoi aavistuksen siitä mitä tuleman piti.

Lihan tukkukauppa tapahtui ”lihapörssissä” Olavinkadun varrella vuoteen 1933 asti.

Salomoninkadulle oli kertynyt kymmeniä erilaisia maalaisten ajoneuvoja lastattuina täyteen tavaraa ja uusia ajoneuvoja näkyi kaartavan Heikinkadulta päin ja kiirehtivän myyntipaikalle ja asettuvan rivistön päähän, jossa ajoneuvonsa pysäyttivät. Kulkiessamme pitkin Salomoninkatua tulee vastaamme ja meitä sivuuttaa tuttuja kauppiaita, joiden kanssa tervehdyksiä vaihdetaan. Tullessamme Salomonin- ja Olavinkadun kulmaukseen huomaamme myös tämän kadun vierustan olevan täynnä ajoneuvoja, isoja nelipyörärattaita, täynnä punahohtoisia eläinten ruhoja. Rattaiden joukossa on myös useita autoja samanlaisine sisällyksineen.

Nämä Olavinkadun varrella olevat ajoneuvot ovat pääasiassa täkäläisten lihanvälittäjien, kun taasen maalaiset ovat sijoittautuneet Salomoninkadun puolelle. Näkyä katsellessaan toteaa ihmeekseen, ettei kaupantekoa vielä harrasteta, vaan kadun keskiosa erottaa ostajat ja myyjät toisistaan, mutta ihmettelyämme valaistaan tiedolla, että kaupanteko alkaa vasta täsmälleen klo 6. Kauppiaat omalla puolellaan katua kulkevat
edestakaisin jutellen tai seisovat ryhmissä keskustellen kaikista asioista, mitä mieltä painaa ja saapa tällaisessa ryhmässä kuulla monta mojovaa vitsiäkin. Kuitenkin luodaan siinä ohessa arvostelevia silmäyksiä kadun toisella puolella sijaitsevaan liharivistöön. Ehkä arvioidaan tämän aamuisen tarjolla olevan lihamäärän paljoutta ja harkitaan mitä voidaan maksaa ja minkälaatuista on tarjolla.

Kello kuudelta kuuluu vihellys, erään virkapukuisen poliisin viheltämänä. Silloin syntyy vilskettä ja vilinää kauppiaiden juoksujalkaa rientäessä ajoneuvojen ääreen. Nopeasti silmätään ruhoja ja jos tavara tuntuu miellyttävän, ryhdytään kaupantekoon. Päästäessä hinnoista yksimielisyyteen vahvistetaan kaupanteko kädenlyönnillä, eikä kaupanvahvistuksena sen kummempia sitoumuksia tarvita. Jos tavaraa on niukasti, on kaupanteko suoritettava nopeasti, sillä muuten voi jäädä ilman tavaraa. Kun taasen tavaraa on runsaasti, suoritetaan ostot rauhallisemmin ja kierrellään ajoneuvoja laajemmalla alueella ja tarkataan tavaran laatua ja hintoja ja sopivan tilaisuuden sattuessa tehdään kaupat.”
Vuosi 1922
Lihateollisuus joutui erityisvalvontaan

Vuonna 1922 säädettiin lihantarkastuslaki, joka tuli voimaan 1923. Lihantarkastuslain mukaan makkaratehtaiden oli maksettava terveysviranomaisten määräämien valvojien palkat, mitä mikään yritys muilla aloilla ei joutunut tekemään.

Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen mielestä lihantarkastuslaki toimeenpanoasetuksineen oli periaatteessa tarpeellinen ja useimmilta
osiltaan onnistunut. Mutta siitä ei pidetty, että lihanjalostusteollisuus tehtiin muihin elintarviketeollisuuksiin verrattuna epäilyttäväksi alaksi, jonka harjoittaminen piti asettaa erityisvalvontaan.

Viranomaisille huomautettiin, ettei edes pääkaupungin teurastamo vastannut uuden lain toimeenpanosta annetun asetuksen määräyksiä.

Vuosi 1922
1930-luku

Jo 1930-luvulla lihamyymälöiden ilme alkoi muuttua. Myymälät alkoivat olla siistimpiä ja pintamateriaalit helposti puhdistettavia. Tosin sota aiheutti taas pienen pysähdyksen kehityksessä.

Tyypillinen lihakauppa vuonna 1930.

Lihakauppias-lehti käsitteli 30-luvun numeroissaan paljon myös lihateollisuuden asioita. Tässä näyte vuodelta 1938:

”Tilaisuus ruoanlaittoon on supistunut perheissä yhä vähempään. Entisajan keittiöiden ja puilla lämmitettävien hellojen tilalle on tullut pieniä keittokomerolta kaasu- ja sähköhelloineen, joilla keittäminen ja paistaminen ei kernaasti käy laatuun yhtä helposti kuin entisissä keittiöissä.
Tällä hetkellä lihanjalostusteollisuuden tehtäviä onkin puolivalmiiden ruokien valmistaminen. Lihakaupatkaan eivät enää voi olla pelkkiä raa’an lihan myymälöitä, vaan enemmän tai vähemmän niin sanoaksemme ruoka-annosmyymälöitä. Makkaratehtaiden tulee ryhtyä yhä monipuolisempaan puolivalmiiden ruokien valmistamiseen ja pyrkiä saattamaan tuotanto sellaiseksi, että kaikki asianosaiset – valmistajat, jakelijat ja kuluttajat – olisivat tyytyväisiä.”
Vuosi 1933
Kunnallista teurastamoa kiirehdittiin

Itsenäistymisen jälkeen yleisön ja viranomaisten taholta tulleet vaatimukset olivat kasvaneet jatkuvasti. Lihan tukkumyynti oli edelleen jäljestämättä asianmukaisella tavalla. Se tapahtui yhä paljaan taivaan alla eikä varastoimisesta voinut juuri puhua. Lihansaanti oli kokonaan sen tarjonnan varassa, mitä kulloinkin sattui markkinoille tulemaan. Teurastamon ohella kaivattiin kipeästi tukkumyyntihallia sekä suuria jäähdyttämötiloja.

Teuraskarjaa puretaan junasta.

Vuosikymmenen loppuvuosien aktiivisin yhdistystoiminta kohdistui uuden kunnallisen teurastamon aikaansaamiseen Helsinkiin. Vuonna 1933 asia saatiin onnelliseen päätökseen, kun kaupungin uusi teurastamo valmistui Sörnäisiin.

Vuosi 1933
1935

Vuosi 1935
Lihakeskusliitto ja Liha ja ruoka perustetaan1935 perustettiin nykyinen Lihakeskusliitto, silloiselta nimeltään Suomen Lihakauppiaitten liitto. Keskusliittoa oli yritetty perustaa jo useamman vuoden ajan, mutta sodan merkkien ollessa taas ilmassa, helsinkiläiset ja turkulaiset antoivat viimeisen sysäyksen liiton perustamiselle. Perustava kokous pidettiin Mikadossa Helsingissä 28.4.1935. Vuoden lopussa kuului liittoon seitsemän paikallisyhdistystä ja 350 jäsentä. Samana vuonna perustettiin Lihakauppias-lehti, joka on nykyiseltä nimeltään Liha ja ruoka. Tämänkin takana oli Helsingin Lihakauppiasyhdistys Ry, vaikka se ilmestyikin alkuun varojen puutteessa kolmen yrittäjän taloudellisella tuella.
30-luvun loppu
Lihakauppias-lehden palstoilta ilmenee, että Suomessa oli 30-luvun loppupuolella kaupan yli viittäkymmentä lajia makkaroita. Myös nykyaikaisen makkaratehtaan koneita sanottiin korkeatasoisiksi. Tärkeimmät työkoneet olivat tavallinen lihamylly eli ns. tiikeri, pikajauhaja eli kutteri, silavanleikkuukone, sekoituskone ja täyttämiskone eli ruisku. Sitten oli tietysti erilaisia työvälineitä kuten veitsiä, teriä, kauhoja, astioita ym. ja lisäksi monimutkaiset jäähdytyslaitteet.

Leikkelemyymälä vuodelta 1937.

30-luvun loppu
1940-1950

Vuodet 1940-1950
Kun Suomi joutui talvisotaan marraskuussa 1939, sen kriisivalmius oli huono. Tukkuliikkeetkään eivät vielä kesällä pitäneet varastojensa lisäämistä tarpeellisena, vaikka muualla Euroopassa suursodan merkit oli jo selvästi huomattu. Nähtävästi uskottiin, että mikäli sota syttyy, siitä ei tule pitkäaikaista.

Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen kokouksissa huoli sodasta ja jäsenten menestymisestä oli päällimmäinen puheenaihe olympiakisojen lihahuollon turvaamisen ohella. Yhdistys kävi vilkkaita keskusteluja oman keskusjärjestönsä kanssa valmistautumisesta mahdolliseen sotaan, sen aiheuttamista toimenpiteistä ja odotettavissa olevasta lihan säännöstelystä.

Sodan uhan yltyessä Helsingin Lihakauppiasyhdistys ehdotti J.H. Seppälää kansanhuoltolautakunnan tarvitsemaksi liha-asian-tuntijaksi. Näin tapahtui.

Kun sota syttyi, yhdistys otti ensi töikseen 100 000 markan (nykyrahana yli 150 000 mk) puolustuslainan sekä luovutti puolustusministeriölle 150 000 markan (noin 230 000 mk) keräyssumman. Varoja oli kerätty evakuoitujen alueiden henkilöiden avustamiseen ja keräystä jatkettiin myös talvisodan päättymisen jälkeen.

Varsinkin yksityiset liha-alan yrittäjät kaipasivat enemmänjäähdyttämötiloja. Kaupunginteurastamo pystyi tarjoamaan niitä jossain määrin.

Runsaan viiden sotavuoden ajan tuotanto-toiminnan päätehtävä oli täyttää maanpuolustuksen tarpeet. Pakollinen tuonti tapahtui lähinnä Saksasta. Säännöstelyjä tavarapula näkyivät esimerkiksi tukkukaupan volyymeissa keskimäärin 10 prosentin vuosittaisena laskuna.

Vuonna 1939 lihantuotanto Suomessa oli noin 110 milj. kg. Määrä jakaantui lähes tasan sian- ja naudanlihan kesken. Se riitti hyvin kotimaisen kulutuksen tyydyttämiseen ja vielä vientiinkin. Helsinkiläisten lihankulutus oli yhä muuta maata suurempi, sillä 1930-luvun loppupuolella heidän syöntimääräkseen arvioitiin lähes 55 kg lihaa vuodessa. Pääkaupungin vaikutus maan lihahuoltoon oli siis suuri. Laskelmien mukaan maalaisväestö kulutti lihasta hieman yli 50 prosenttia ja lopusta helsinkiläiset lähes kolmanneksen.
1940

Vuonna 1940 perustettiin Helsingin Lihanhankintayhdistys ja lihan jakelua varten Lihanjakelukonttori, jonka johtoon kuului myös HLY:n edustajia. Tavoitteena oli jakaa konttorin välityksellä yksityisen linjan Helsinkiin hankkima liha jäseninä oleville vähittäiskaupoille ja makkaratehtaille. Asiat sujuivat alkuun kitkatta. Mutta vähitellen Lihanjakelukonttoriin alkoi tulla huonoja ruhoja ja entistä vähemmän lihaa, jolloin sen merkitys väheni ja alkuperäinen tarkoitus heikkeni.

Ennen sotaa lihan kulutus Helsingissä oli ollut noin 300 000 kg viikossa, mutta esimerkiksi alkuvuodesta 1942 Lihanjakelukonttorin kautta lihaa hankittiin noin 50 000 – 70 000 kg. Sen suurempaan määrään ei enää pystytty.

Sen sijaan maan ylituotantoalueilla ja niiden kulutuskeskuksissa ei voitu vielä puhua varsi-naisesta lihapulasta. Helsingin Lihakauppiasyhdistys ehdotti turhaan hankinta-alueen laajentamista, koska Helsinki oli liian suppea. Piirirajat olisi pitänyt poistaa kokonaan tai hankinta- alueita laajentaa.
Suurista ongelmistaan huolimatta jakelukonttori toimi vuoteen 1945 saakka.

Vuoden 1942johtokunnalla riitti töitä sodan aiheuttamien vaikeuksien helpottamiseksi. Edessä vas. Matti Paavilainen, Ferd. Konttoja Volmar Vikström. Takana Sulo Heino, Unto Sorsakivi, Kaappo Lehtola ja Frans Piekkola.

Vuosikymmen oli käytännössä sodanaikaa ja näin ollen poikkeuksellista. Rauha allekirjoitettiin lopullisesti 1947, josta alkoi nopea kehityksen aika myös lihakaupassa: lihasäännöstelystä luovuttiin ja alkoi paluu normaaleihin aikoihin. 1946 sai yhdistys oman merkin, jonka suunnitteli Ahti Hammar.

1940
1942

Salakauppa luultua suurempaa

J.H. Seppälä puuttui puheissaan lihapulaan ja sen syihin vuonna 1942 seuraavaan tapaan:

”Lihakauppiaitten pääartikkeli liha on säännöstelty ja ne määrät, joita on jaettu kortilla, ovat olleet niin pienet, että sen jakelun varaan ei ole voinut mitään rakentaa. Lihaa tietysti on ollut paljon enemmän, mutta suurin määrä on mennyt puolustusvoimien kulutukseen ja salakauppaan.
Lihan salakauppa on käsitykseni mukaan suurempaa kuin yleensä luullaan. Siitä oli tulla yksityisille kompastuskivi, ei siksi että he olisivat siihen osallistuneet enemmän kuin osuusliikkeetkään, mutta yksityiskauppiaita vastaan järjestettiin ajojahti, jolla koetettiin raivata kilpailijat pois tieltä. Tämä olikin helppoa, sillä osuustoimintamiehet olivat yleensä miehittäneet kansanhuoltolautakunnat ja silloin on helppo arvata, mikä on tulos, kun on saanut kilpailijansa tuomarikseen ja säännöstelyn valvojaksi. Osuusliikkeitä katsottiin silloin läpi sormien, mutta yksityisistä pyrittiin tekemään erityisellä vimmalla syyllisiä ja rikollisia.

Tulkoon kuitenkin mainituksi, etteivät varsinaiset lihakauppiaat osallistuneet paljoakaan salakauppaan, vaan salakauppiaat ovat löydettävissä aivan syrjästä tulleista tekijöistä, joiden ammatti ei ollut ennen sotaa lihakaupan harjoittaminen.”

Sota-ajasta huolimatta yhdistys vietti vuonna 1942 perustamisensa 45-vuotisjuhlia. Etualalla vasemmalta Sulo Heino. W.A. Piekkola. A. Häggström, Unto Sorsakivi, Arvi Kivenheimo ja Ferd. Kontio.
1943
Oravanlihasta kettuun ja kaniiniin
Lihakauppias-lehdessä oli sotavuosina lähes joka numerossa kirjoituksia, joissa kerrottiin lihaa korvaavista tuotteista.

”Helsinkiläiset syöneet kolmisensataa kettua ja joitakin satoja oravia, todettiin alkuvuodesta 1943 julkaistussa uutisessa. Huhujen mukaan määrä olisi ollut jopa 15 000 kettua, mutta kaupungin teurastamo oikaisi tiedon. Sen sijaan se tunnusti, että joitakin eriä oli tuotu suoraan ravintoloihin ja ketunlihaa oli osittain ‘naamioitu’ myös lihanjalostuslaitoksiin.”

Ketunlihaa syöneet sanoivat lihaa maukkaaksi ja muistuttavan paljon lampaanlihaa.
Mirjam Sorsakivi muistaa hyvin ”oravakaupan”. Kun hän miehensä Unton kanssa hankki uuden myymälän Vuorikadulta vuonna 1943, sen varastoissa tuli kaupan mukana mm. useita puutynnyrillisiä oravanlihaa.

Vuotta myöhemmin todettiin ”kaniininkasvatuksen kulta-ajan olevan ohi”. Kaniininkasvattajat iy:hyn kuului parhaimmillaan noin 700 tarhaa. Vuonna 1943 kaniininlihaa saatiin 400 000 kg ja nahkoja 150 000 kpl.

Kaupunginteurastamolla teurastettiin kaneja 5 000 – 10 000 kappaletta vuodessa sekä metsälintuja ja jäniksiä lähes 50 000 kappaletta
Myös perunoiden, ruokajuurikasvlen sekä vihannesten, tomaattien ja kurkkujen merkitys kasvoi myyntiartikkeleina lihan vähittäismyymälöissä.
Joka tapauksessa vähittäismyymälöiden liikevaihto putosi melkoisesti sotavuosina. Liikkeen kannattavuuden vuoksi kauppiaan piti vastoin tahtoaan vähentää myös henkilökuntaa. Omistajan ja perheenjäsenten oli entistä enemmän toimittava työvoimana. Tähän jouduttiin myös siitä syystä, että asepalveluksessa oli sota-aikana huomattavan paljon myymälöiden miespuolista työvoimaa.
Myymälät voitiin kuitenkin pitää useimmiten auki.

Lampaita pyrittiin kasvattamaan myös sotavuosina, sillä nehän ovat tottuneet elämään myös vaatimattomissa oloissa.

1943
1945

Makkarateollisuuden valikoimia supistettiin runsaasti
Lihanjalostusteollisuus lienee ollut niitä elinkeinon haaroja, joka joutui kärsimään sota-ajasta eniten. Ennen sotia Suomessa oli ainakin tehtailijoiden omasta mielestä voimakas ja jopa kukoistava lihanjalostusteollisuus. Kun sotaa oli käyty muutama vuosi, lihanjalostus- teollisuudesta ei voitu enää puhua aikaisemmassa merkityksessä. Tason laskeminen johtui ennen kaikkea huonoista raaka-aineista sekä valmistettavien lajien lukumäärän huomattavasta supistumisesta.

Vuonna 1940 makkarateollisuutemme käytti tilastojen mukaan kotimaista raaka-ainetta 22,5 miljoonaa kiloa ja ulkomaista lähes 200 tonnia. Makkaratuotanto samana vuonna oli noin 20 miljoonaa kiloa, savustettua ja keitettyä lihaa tehtiin noin 1 miljoonaa kiloa sekä lihasäilykkeitä lähes 360 tonnia.

Talvisota vaikeutti makkarateollisuuttamme lähinnä vain työvoimapulan kautta. Raaka-ainetta oli melko hyvin saatavilla ja Karjalan evakuointi toi jopa liikaa lihaa markkinoille. Siitä oli koetettava valmistaa mahdollisimman paljon tuotteita ja sitä oli myös varastoitava työvoimapulan sallimissa rajoissa. Vuosi 1940 ei oikeastaan vielä poikennut paljonkaan nor-maaliajoista.

Mutta vuoden 1941 alussa alkoi luovutetun alueen karjakannan hävittäminen tuntua. Lihavarastot oli käytetty loppuun. Varsinaisen lihan säännöstelyn alettua jokaiselle tehtaalle määrättiin valmistuskiintiöt vuosien 1937 ja 1938 valmistuslukujen perusteella. Samalla määrättiin, että sellaisia laatuja, joihin käytetään sianlihaa, saadaan valmistaa 25 prosenttia koko valmistusmäärästä. Keväällä 1942 kansanhuoltoministeriö nosti hieman la-
jimäärää antamalla valmistusluvan kieli- ja berliininmakkaroille. Vähän myöhemmin myös kuuma- ja kylmänsavumeetvurstien valmistaminen sallittiin.

Alkutalvesta 1942 lihaa oli vielä jonkin verran tarjolla, mutta kesään tultaessa saanti lähes tyrehtyi. Silloin kiintiöitä oli pakko alentaa jopa 10 prosenttia aikaisemmasta. Sama suuntaus jatkui seuraavina vuosina.

Eläinkuljetukset pelasivat myös sotavuosina, kunhan kuljetettavaa riitti.

Vuonna 1945 karjakannan jatkuva vähentyminen vaikutti edelleen lihan tarjontaan. Tuottajat saivat ottaa omaan käyttöönsä saman määrän lihaa kuin ennenkin, mikä vaikutti raskaasti sekä teollisuuteen että kauppaan. Sianlihan osalta vähennys oli edellisestä vuodesta peräti 60 % ja muun lihan osalta 40 %.

Kun kauppaan tulleesta lihasta huomattava osa toimitettiin välittömästi metsätyömaiden muonitukseen, kortilla ostajien osuus jäi vuonna 1944 hiukan yli 8 kiloon eli noin 44 prosenttiin edellisen runsaan jakelumäärän vuodesta. Kaupan mielestä sekin liha oli laadultaan huonoa ja pääasiallisesti naudan- ja hevosenlihaa.

Ministeriö ja hintaneuvosto pitivät tehtaiden mielestä tuotteiden hinnat alle kannattavuusrajan. Ne pysyivät lähimain samoina kuin säännöstelyyn ryhdyttäessä, vaikka samana aikana lihan hinta oli kohonnut kahdesti, samoin suolten ja kaikkien raaka-aineiden hinnat sekä palkat ja muut kustannukset nousseet lähes 100 prosenttia.
1950-1960
Vuodet 1950-1960
1940-luvun loppupuolelta alkoi taival sotatalouden säännöstelystä kohti pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Liha-alalle historiallinen käännekohta oli vuosi 1947, jolloin lihan säännöstelymääräykset kumottiin. Lihateollisuus joutui kuitenkin odottamaan seuraavaan vuoteen, ennen kuin jalosteiden hinnat vapautettiin. Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen ja Lihakeskusliiton johdolla yksityinen liha-ala teki lujasti töitä nopeamman muutoksen puolesta, mutta turhaan.

Lihamarkkinoiden vapauttamisessa kyse oli kuitenkin vain siirtymisestä säätelytalouden olosuhteisiin, sillä toimialan yleiset toiminta-edellytykset määräytyivät pitkälti yleisen ja maatalouden hintapolitiikan sekä ulkomaankaupan kautta.

Lihantuotanto kasvoi nopeasti. Kun ennen sotia käytettiin suunnilleen yhtä paljon sian- ja naudanlihaa, olojen normalisoiduttua naudanlihaa markkinoitiin jo 55 prosenttia ja sianlihaa 35 prosenttia kulutuksesta. Myös karjankasvattajien itsensä käyttämät lihamäärät alenivat säännöstelyn purkauduttua. Kun vuonna 1946 tuottajat kuluttivat tuottamastaan sianlihasta peräti 88 prosenttia ja kuluttajille riitti vain 8 kg henkilöä kohti, kasvattajat alkoivat panostaa enemmän naudanlihaan ja ryhtyivät myymään sikojaan. Tuotanto kas voi, mustapörssi jäi pois ja vuonna 1947 sianlihaa tuli yleiseen kulutukseen jo miltei sama määrä kuin ennen sotia.

Lihan tukkukauppaa käytiin tällä tavalla vielä 1960-luvulla. Liha-alan nestori ja ensimmäinen suo-menkielinen makkaratehtailija K. O. Heikkilä hyväk-syy ruhokaupat ja kättä paiskataan sen merkiksi.

1950-1960
1950-luvun alku

1950-luvulle tultaessa moni yksityinen lihanjalostaja uudisti tehtaansa ja uusia rakennettiin. Myös Lihakeskusliiton puheenjohtaja J.H. Seppälä suunnitteli uutta makkaratehdasta ja sai sitä varten hyvän maineensa ansiosta pankilta 50 miljoonan markan lainan (nykyrahana lähes 9 miljoonaa mk) ilman takuita. Tämä ilahdutti suuresti Seppälää. Mutta lainansaannin iltana ollessaan vaimonsa Saaran kanssa teatterissa hän sai sydänkohtauksen ja menehtyi heti. Uutta Lönnbergin makkaratehdasta ei rakennettu.

Lihakeskusliitto suunnitteli useita liha- ja leikkelemyymälöitä, teurastamoja ja makkara-tehtaita sekä toimitti useimpiin myös kalusteet. Liiton kaupallinen toiminta kuitenkin lopetettiin ja siirrettiin vuoden 1954 alusta lähtien Lihan Vienti Oy:lie, joka oli heti sotien jälkeen perustettu palvelemaan nimenomaan yksityistä liha-alaa. Sen omistajina oli suuri joukko yksityisiä lihakauppiaita ja teollisuus miehiä.

Pircklenien kauppa 1950-luvun alussa.
1950-luku
Itsekeskeisyys kasvaa hyvinä aikoina

Sotien jälkeinen aika oli melko tyypillistä järjestö- ja yhdistystoiminnan kannalta: kun paineet ovat kovat ja yhdistys pystyy tarjoamaan suoranaisia taloudellisia etuja, yhteistoiminta saman alan yrittäjien kanssa voimistuu. Aikojen parannuttua jokainen uskoo omaan vahvuuteensa ja haluaa toimia yksikseen.

Säännöstelyvuosina ammattihenkilöstön kouluttaminen oli pysähdyksissä. Palattaessa säännöllisiin oloihin hyvistä ammatti-ihmisis- tä oli pulaa. Tämä ilmiö vaivasi helsinkiläisiä lihakauppiaita vielä pitkään. Kuvassa Pircklenien kaupan henkilökuntaa.

Jo sotavuosina uusia yhdistyksiä tulvi Lihakeskusliittoon ja sama suuntaus oli liha- ja muillakin kauppiailla Helsingin Lihakauppias- yhdistykseen. Vuonna 1947 jäsenmäärät olivat historian suurimmat: Lihakeskusliitossa yli 2 000 ja Helsingin Lihakauppiasyhdistyksessä yli 300 kauppiasjäsentä. Järjestäytymisaste oli 100 prosenttia.

Tultaessa 1950-luvulle liiton ja yhdistyksen kokouksissa koetettiin harventuvaa jäsenkun¬taa patistaa aktiivisemmin mukaan toteamal¬la, ettei yhdistystoimintaa ole luotu pelkästään poikkeuksellisia oloja varten. Toimia tarvitaan yhä kipeästi ennen kaikkea vapaan kilpailun säilymiseksi kaikkia liha-alan monopolipyrki- myksiä vastaan. Niitähän on aina riittänyt. Varsinkin vuoden 1949 ns. suuri karjasota kuumensi liha-alan ryhmittymien välisiä tunteita. Sittemmin lähes säännöllisesti muutaman vuoden väliajoin osuusteurastamot käyttivät Lihakeskusliiton mielestä varsinkin li- hankinnassa jopa härskejä otteita yksityistä liha-alaa kohtaan.

Jäsenhankinnan tehostamiseen katsottiin olevan myös mahdollisuuksia, sillä 1950-luvun puolivälissä Helsingissä arvioitiin olleen noin 500 kauppaa, joiden valikoimiin liha kuului.

1950-luku
1953

Myymälöiden kehitys pysyi lähes muuttumattomana 1930-luvun alkupuolelta 1950-luvun jälkipuoliskolle. Kuitenkin sodan jälkeinen kustannuskehitys vei vääjäämättä siihen, että ihmistyön osuutta myyntikustannuksissa oli ryhdyttävä määrätietoisesti supistamaan, jolloin alettiin perustaa itsepalvelumyymälöitä.

Alussa itsepalvelumyymälät eivät ottaneet tuulta alleen muun muassa siksi, etteivät tavarantoimittajat olleet vielä valmiita toimittamaan tuotteitaan itsepalveluun soveltuvissa pakkauksissa. Ennalta pakkaaminen oli tietysti mahdollista myymälässä ja sitä harjoiteltiin ahkerasti, mutta työlästä se oli.

Eräänlaisena uranuurtajana voi pitää Oy Karl Fazer Ab:tä, joka 50-luvulla otti käyttöön keksien kuluttajapakkaukset.
Maamme ensimmäiset kaupalliset lihavalmistepakkaukset kehitti Lihateollisuuden tutkimuskeskus, ja ne otettiin käyttöön vuonna 1953 Porissa SOT:n tehtaalla.

Hallimyymälöissä käytettiin 1950-luvulla yleisesti marmoritiskejä, joille kauppias asetteli lihapalat ”myyvään” järjestykseen.
1960-1970
Vuodet 1960-1970
Vähittäiskaupan selvimpiä kehityspiirteitä 1950-luvulta lähtien on ollut tavaratalojen menestys. Vuonna 1952 maassamme oli vain 10 tavarataloa, mutta vuonna 1976 jo 330. Osuustoimintayritykset hallitsivat selvästi ta- varatalokauppaa, sillä niiden osuus 1970-lu- vun alussa oli yli 60 prosenttia alan liikevaihdosta. Vain suurilla keskusosuusliikkeillä oli uskallusta ja pääomia perustaa tavarataloja. Kehityksen myötä alkoi pienten myymälöiden kuolontanssi.

Tuotteiden osalta 1960-luvun murros toi kauppoihin ennen kaikkea tuoreet elintarvikkeet.
Tavaransaannin parantuessa kilpailu lisääntyi ja kustannuksia piti minimoida. Sen seurauksena myymälöitä ryhdyttiin rationalisoimaan poistamalla osastojen väliset väliseinät. Tilankäyttö tehostui ja oltiin lähempänä yhtenäismyymälää. Terveysviranomaisia tämä ei miellyttänyt, mutta pakkaus- ja kylmätekniikoiden kehittyminen lisäsi avomyymälöiden määrää lähinnä uusille asuntoalueille. Selviä etuja saatiin siitä, että tavarat olivat lähempänä asiakkaita ja osittain jopa itsepalvelussa, valikoimat olivat jonkin verran suppeammat ja jotkut tuotteet pakattu ennakolta. Tiskiä pienennettiin ja hyllyköitä sijoitettiin myymälän keskustaan. Tämän jälkeen siirtyminen itsepalvelumyymälään oli helppo.

Itsepalvelumyymälät yleistyvät 1960-luvun taitteessa. Kun vuonna 1957 itsepalvelumyymälöitä oli Suomessa vasta 60, vuonna 1959 määrä oli jo 244. Vaikka K-ryhmä ei ollut varsinaisesti itsepalvelumyymälöiden maahantuoja, se oli silti niiden läpimurtovaiheessa edelläkävijä ja merkittävin Suomen oloihin soveltaja. Muissa kaupparyhmittymissä yleistyminen tapahtui vasta joitakin vuosia myöhemmin, tukolaisessa vähittäiskaupassa vuosien 1963-1964 tienoilla, osuustoiminnallisissa vähittäisliikkeissä vuosikymmenen puolivälissä.

Lihanjalostustehtailla oli sotien jälkeen runsaasti omia myymälöitä. Tällainen oli Seeckin keskustan myymälä vuonna 1965.

1960-1970
1960-luku

Vähittäis- ja tukkukaupan läheinen sidonnaisuus
Yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset olivat omiaan korostamaan tukku- ja vähittäiskaupan sidonnaisuutta toisiinsa. Myös myymälätekninen kehitys, rationalisointi tarpeet, pää- omaongelmat, kilpailu markkinoista sekä vähittäiskauppaa koskeva lainsäädäntö olivat vauhdittamassa kehitystä.
Tukkuliikkeiden tavaraluotot olivat jo 1940-luvulla välttämättömiä monien vähittäiskauppojen toiminnalle.

Tukkuliikkeiden tavaraluotot olivat jo 1940- luvulla välttämättömiä monien vähittäiskauppojen toiminnalle. Uuden kilpailukykyisen vä- hittäismyymälän perustamiseen tarvittiin myöhemminkin 1960-luvulla paljon varoja eikä monikaan olisi pystynyt siihen ilman tukkuliikkeen apua. Kauppias toimi yhä useammin tukkuliikkeen suunnittelemassa, sisustamassa ja omistamassa tai vuokraamassa tilassa.

Kilpailun ja rationalisointitarpeen lisääntymisen myötä keskusliike alkoi hoitaa omien merkkitavaroidensa lajitelmat ja toimitti ne myymälään. Valtakunnallinen, paikallinen ja jopa myymäläkohtainen menekinedistäminen erikoistarjouksineen sekä tiedotus- ja tutkimustehtävät keskittyivät vähitellen tukkuliikkeelle. Kauppiaan tehtäväksi jäi yhä useammin keskusliikkeen suunnittelemien ja ohjaamien kampanjoiden toteuttaminen, liikkeen organisointi ja henkilökunnan johtaminen.

Yksityisen kauppiaan itsenäisyyden katsottiin vähentyneen niin paljon, että puhuttiin tiskitorppareista.
Mainittakoon, että vuonna 1965 jo noin 75 prosenttia elintarvikealan vähittäismyyntipisteistä kuului johonkin neljästä kilpailuryhmästä ja itsepalvelumyymälöistä peräti 90 prosenttia.

Parhaimpia yhteistyökumppaneita lähes 100 vuoden ajan on ollut Heinon Tukku. Tässä Raimo Heino (vas.) ja Sulo Heino onnittelevat yhdistystä 70-vuotispäivien aikana.
1965
Lainsäädäntö nopeutti rakennemuutosta
Vielä 1950-luvulla lähinnä vain eri yritysmuotoja koskeva lainsäädäntö sääteli liikeyritysten juridisia rajoja. Sellainen oli vuoden 1946 määräys kahdeksan tunnin työajasta myös kaupan piirissä. Aukiolojen katsottiin riippuvan täysin työajasta.

Yleinen sosiaalilainsäädäntö kokonaisvalta- istui kuitenkin 1960-luvulla ja alkoi ohjata toimintoja. Niinpä 1960-luvun puolivälin jälkeen tuli voimaan suuri joukko määräyksiä, joilla on ollut vaikutusta myös kauppakuolemiin.

Ennen vuonna 1967 voimaantullutta terveydenhoitoasetusta elintarvikemyymälöissä ei voinut myydä kodintavaroita. Uuden lain mukaan se oli mahdollista, jos liikkeen pinta-ala oli vähintään 80 neliötä. Tämän seurauksena Helsingissä alle 80 neliön elintarvikemyymälöiden määrä romahti vuosina 1969-1974 puoleen, mutta sitä suuremmat liikkeet pysyivät kilpailussa mukana.

Sallittujen aukioloaikojen pidentäminen vuonna 1969 klo 8:sta 20:een ja lauantaisin 18:aan lienee myös suosinut suurmyymälöitä.

Kaupunginteurastamo sai vuonna 1958 vierelleen vihannestukkutorin, Joka vilkastutti alueen toimintaa. Tällainen vilske oli jokapäiväinen näky 1960-luvulla.

1965
1965

Helsingin Lihakauppiasyhdistys teki yhden monista opintomatkoistaan Tukholmaan vuonna 1965. Tunnettu helsinkiläinen lihakauppias ja järjestömies Ragnar Nyberg vastasi matkakokemustensa perusteella kysymykseen, häviävätkö varsinaiset lihakaupat tämän vuosikymmenen aikana Suomesta, seuraavasti:
”Tukholmassa ns. entisajan lihamyymälät ovat kadonneet katukuvasta. Ainoat paikat, joissa lihaa myytiin vanhaan malliin, olivat kauppahallien myymälät, mutta muuten tuntui lihan ja leikkeleiden myynti siirtyneen valintamyymälöihin sekä suurten tavaratalojen
elintarvikeosastoille, joissa lihaa myytiin pääasiallisesti pakattuna.

Kymmenen vuotta sitten näin Tukholmassa ensimmäisen valintamyymälän. Totesin ettei tämäntapainen myymälätyyppi tule koskaan menestymään Suomessa. Nyt valintamyymälöitä on Suomessa satoja ja lisää tulee. Samanaikaisesti vähenevät myös varsinaiset lihamyymälät. Tulemme varmaan seuraamaan kehityksessä naapuriamme.”

Pakatun lihan suhteen Nybergillä oli kuitenkin epäilyksensä:

”Jotenkin tuntuu siltä, että kestää vielä kauan, ennen kuin suomalainen perheenemäntä alistuu ruotsalaisen kanssasisarensa tavoin ostamaan lihaa valmiissa pakkauksissa, mutta uskallan väittää että tähän ollaan meilläkin menossa hyvää vauhtia. Sen nopeus riippuu ensisijaisesti siitä, saammeko suuret lihan-myyntikeskukset, lähinnä meikäläiset palalihaosastot, pakkaamaan lihan valmiiksi, sillä tuntuu luonnolliselta ettei ainakaan pienehkön myymälän omistajan kannata siirtyä pakatun lihan myyjäksi, ellei hän saa ostaa sitä valmiiksi pakattuna tukussa.”

Pakatusta lihasta alettiin puhua heti sotien jälkeen. Mutta vielä 1970-luvun alkupuolella pohdittiin, miten kuluttajat siihen suhtautuvat. Hämeenlinnalainen Mensa siirtyi vuonna 1972 käyttämään läpinäkyviä pakkausalustoja.

Vuonna 1970 Helsingin Lihakauppiasyhdistys otti kantaa lihan pakkaamiseen ja sitä myöten itsepalvelun yleistymiseen. Korostettiin, että kauppa palvelee asiakastaan hyvin silloin, kun se tarjoaa valintamahdollisuuden. Toisin sanoen jos lihaa ja lihajalosteita on tarjolla sekä palvelumyynnissä että pakattuna, myymälä toimii kuluttajaystävällisesti. Pakatun lihan yleistymiseen kaupoissa vaikuttaa pääasiallisesti neljä syytä: ammattitaitoisen henkilöstön puute, kohonneet kustannukset, kiristynyt kilpailu ja asiakaspalvelun tehostaminen.
1970-1980
Vuodet 1970-1980
Vuosikymmenen vaihteessa alkoi yhdistyksen matkailun ja uusien virikkeiden aikakausi: haettiin uusia ideoita ja tehtiin opintomatkoja eripuolille maailmaa. Matkoja oli tehty ennen sotia muun muassa Viroon, Saksaan ja Ruotsiin, mutta nyt alkoi vilkas tutustuminen uusiin asioihin: matkakohteina olivat Iso-Britannia, Ranska, Italia, USA, Etelä-Amerikka, Kiina, Hongkong, Indonesia ja myöhemmin monet EU-maat. Matka- ja messuohjelma on jatkunut eri muodoissaan.

Ulkomaan opintomatkoilla on tutustuttu mm. siihen, miten kauppa on reagoinut kuluttajien käyttäymiseen. Tässä tutkitaan jättimäisen Rungis-tukkuhallin pakattua lihaa 1980-luvun alkupuolella Pariisis¬sa. Eturivissä vasemmalta Unto Sorsakivi sekä Irene ja Eddi Peltonen.

1970-1980
1970-luvun alku

1970-luvun alkuvuosina liha-ala valmistautui ensimmäiseen kansalliseen rakennekehityksen vaiheeseensa. Se lähti liikkeelle vuonna 1975, kun yksityisomistuksessa olleet Oy Marschan Ab, Helsingin Kauppiaat Oy tytäiyhtiöineen ja Oy Kassler Ab myytiin. Vuonna 1980 vuorossa oli Wahlroosit Oy.
Vuonna 1981 kaupan kohteena oli OTK:n lihateollisuus. Vuonna 1985 myynnissä oli toisen osuustoiminnallisen vähittäiskauppaketjun omistama OK-liha.

Kalkissa mainituissa yrityskaupoissa ostajatahona oli osuusteurastamoiden keskusjärjestö TLK, jonka oma toiminta loppui 1990-luvun alussa.
Kymmenisen vuotta kestänyt rakennerationalisointi vei mukanaan myös monta yksityistä liha-alan yritystä.

Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen piirissä lihateollisuuden ”kohtalosta” on keskusteltu vuosikymmenet, olivathan kaikki pääkaupunkiseudun yksityiset lihanjalostuslaitokset ai¬kanaan yhdistyksen jäseniä.

”Leiriä vaihtaneista” yrityksistä varsinkin Kasslerilla oli erinomaiset suhteet yksityiseen lihakauppaan. HLY:n toiminnassa mukana
olevat kauppiaat harmittelevat vieläkin sitä, miksi Kassleria myytäessä heihin ei otettu minkäänlaista yhteyttä. Ostohalut olisivat olleet suuret.

Myös makkarateollisuusjoutui 1970-luvulla suuren rakennemuutoksen kohteeksi. Yrityskauppoja tehtiin runsaasti ja mm. Oy Marschan Ab joutui sen kohteeksi.
1971
”Moni tekijä nakertaa kannattavuutta”
Kuin tulevaa ennustaen Lihakeskusliiton valtuuskunnan kokouksessa esitettiin yhdistyksen kantana vuonna 1971 seuraavia ajatuksia:

”On selvääkin selvempää, että lihateollisuutemme tehdaskuolemat jatkuvat. Tälle kehitykselle on vaikea asettaa esteitä, koska alaa
huonontavat tekijät ovat lähtöisin jo pidemmän ajan takaa. Hintasäännöstely on suurin tekijä ja se on alentanut huolestuttavasti kannattavuutta. Alalla vallitseva suuri käsityön osuus on toinen epäkohta. Lajivalikoimien suuruus nakertelee myös omalta osaltaan taiden käyttöön uusien koneiden ostoon.
Liha-alalla on odotettavissa suuria vaikeuksia osuustoiminnallisten lihanjalostuslaitosten taholta. Muutamia laitoksia on jo fuusioitunut ja lisää on odotettavissa.

Osuustoiminnallisilta yrityksiltä puuttuvat vielä markkinointipaikat, joita ne systemaattisesti hankkivat mainosapurahojen, massamyynnin, lisäprosenttien ym. metkujen avulla. Yrittäjien ei ole syytä pitää osuustoiminnallisia yrityksiä pääostopaikkana. Siirtykää yksityisen sektorin asiakkaaksi.”

Helsingin Lihakauppiasyhdistys oli jo aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että lihateollisuuden valikoimat ovat liian suuret, mikä vaikeuttaa myös vähittäiskaupan toimintaa. Vähemmälläkin tarjonnalla saataisiin kulutta¬jien makkaranälkä tyydytetyksi, vaikka kulutus on kehittynyt voimakkaasti. Kun vuonna 1938 makkaroiden kulutus henkeä kohti oli vain 6,3 kg, se vuonna 1964 oli jo 17,2 kg, oli yhdistys selvittänyt tilastoista.

Helsinkiläisten lihakauppiaiden laskelmien mukaan paikallisten makkaratehtaiden hinnastoissa on yleensä vähintään 60 makkara- ja jalostelajia, joissakin tapauksissa jopa yli 70 laatua. Lisäksi on kymmenittäin ruladeja, pasteijoja, sylttyjä, erilaisia täyslihajalosteita, lihaa sisältäviä einestuot-
teita jne. Kauppiaiden mielestä 15 eniten valmistettua tuotetta vastaa kussakin tehtaassa jopa 80 prosenttia koko tuotannosta.

Helsinkiläiset lihakauppiaat arvostelivat jo 1960-ja 1970-luvuilla lihanjalostusteollisuuttam-
me liian suurista valikoimista.

1971
1980-1990

Vuodet 1980-1990
80-luvulle tultaessa lähes kaikki kaupat olivat itsepalvelumyymälöitä. Perinteisiä lihakauppoja ei ollut Helsingissä eikä koko maassa montakaan kauppahalleja lukuun ottamatta. Palvelu oli silti palaamassa yhtenä kilpailukeinona. Se ei ollut kuitenkaan entisenlaista ”ojentamista”, vaan asiakkaiden tarpeet tyydytettiin monimuotoisena palveluna.

Päivittäistavarakaupan myymäläverkko koostui ensisijaisesti lähikaupoista, marketeista ja tavarataloista. Niitä täydensivät automarketit, elintarvikkeiden erikoismyymälät sekä myös myymälöiden yhteydessä toimivat kioskit, kahvilat ja ns. liikennemyymälät.

Sotien jälkeen vähittäiskaupan teknologia muuttui suuresti. Materiaalitoiminnot oli rationalisoitu, logistiikka oli ajan sana myös myymälätasolla, tuli uusia pakkausmateriaaleja ja -tapoja, kalusteet uusiutuivat, erilaisia myymäläkoneita ja järjestelmiä kehitettiin myymälätyöskentelyn apuvälineeksi. 1980-luvulla yleistyi myös EAN-koodin käyttö sitä mukaa, kun teollisuus sai tuotteensa merkityksi.

Myymäläkoneista kehittyivät pisimmälle vaa’at ja kassakoneet. Myös PC:stä oli tullut vähittäiskaupan työväline. Ostaminen oli näin helpottunut ja nopeutunut. ”Pehmeät” asiat, kuten ympäristönsuojelu ja kierrätys otettiin huomioon kaupan toiminnoissa.

1980-luvun alussa pakattu liha alkoi vahvistaa voimakkaasti asemiaan, mutta palveluakin toki oli vielä runsaasti.
1980-luku
Broileri ja valmisruoka kasvattavat suosiotaan

1980-luvun aikana maidon, perunan ja viljan kulutus laski voimakkaasti, mutta toisaalta lihan, hedelmien, vihannesten ja kalan käyttö nousi selvästi. Marjojen ja juuresten kulutuksessa ei ole tapahtunut sanottavaa vaihtelua. Rasvojen ja sokerin käyttömäärät nousivat sotien jälkeen, mutta ovat sittemmin tasoittuneet.

Elintarvikkeiden kulutusmuutokset ovat siirtyneet nopeasti elintarvikeryhmien sisällä. Suomalaiset ovat alkaneet käyttää vähärasvaisempia maitolaatuja ja nestemäisen maidon sijasta maitotuotteita. Broilerin kulutuksen lisääntyminen on muuttanut lihan kulutusta ja margariinia käytetään enemmän voin kustannuksella. Erilaisten pidemmälle jalostettujen elintarvikkeiden (puolivalmisteet, valmisruoat) käyttö on lisääntynyt selvästi. Toisaalta monien edullisten raaka-aineiden käyttö on pienentynyt kotona tapahtuvan ruoanvalmistuksen vähennyttyä.

Kulutusmuutoksista merkittävimpiä on valmisruokien suosion kasvaminen.

1980-luku
1985

”Pannuvalmiisiin tuotteisiin pitää panostaa”

Oman näkemyksensä lihakaupan menestyksellisestä hoitamisesta esitti 1980-luvun puolivälissä silloinen HLY:n varapuheenjohtaja Bjarne Lindberg. Hänen myymälänsä sijaitsi Espoon Viherlaaksossa.

”Kun tulin tähän paikkaan, lihaa ja lihajalosteita myytiin hyvin vähän. Neljässä vuodessa niiden osuus on noussut jo neljäsosaan liikevaihdosta. Olen tehnyt määrätietoista työtä siihen pääsemiseksi. Hintapolitiikkamme on ollut edullista. Lihaosastomme on pätevien ammattimiesten hoidossa. Lihaa myydään ainoastaan palvelusta. Lihaosaston on oltava aina tip top, se on lähtökohta.

Viikonloppuisin myymme ns. pannuvalmiita tuotteita. Perjantaisin ja lauantaisin niitä tullaan ostamaan kaukaa. Niiden myynti kasvaa jatkuvasti. Sama koskee yleensä luuttomia tuotteita. Asiakkaat ovat havainneet, että on turha kantaa luita mukanaan. Luullistakin lihaa toki myymme, mutta sen osuus laskee koko ajan. Mihinkään jyrkkiin muutoksiin en kuitenkaan ryhdy. Niin kauan kuin luullista lihaa halutaan ostaa, pidämme sitä tarjolla.
Lihalla ja lihajalosteilla kampanjoiminen on muuttunut siten, että artikkelimäärä on vähentynyt: on vain porsaankyljyksiä, paistia ja jauhelihaa.
Toinen seikka on, että lihan hintojen noustessa vähittäiskauppa ei ole pysynyt hinnoittelussa mukana, emmekä ota täysiä hintoja. Siitä johtuu, että lihaa kampanjoitaessa se ei olekaan niin kovin paljon halvempaa. Olen viikonloppuisin kampanjoinut myös pannuvalmiita tuotteita, koska niiden hintoja ei ole ehditty vielä pilata.

Yleensä trendi on, että tuoretuotteiden merkitys kampanja-artikkeleina kasvaa, kuivatuotteiden alenee. On vaikea saada asiakkaita liikkeelle myymällä kauraryynejä halvalla, jollei hinta ole ihan posketon.”

HLY:n aloitteesta käynnistetty lihamestarikoulutus kiinnosti sekä helsinkiläisiä että koko valtakunnan lihakauppiaita Ja heidän henkilöstöään. Ensimmäisten joukossa valmistut Antti Honkanen Hakaniemen hallista.
1987
HLY 9o vuotta

Vuonna 1987 HLY täytti 90 vuotta. Juhlaesitelmässään Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Matti Aura tarkasteli elintarvikekaupan näkymiä ja osui ennustuksissaan paljolti oikeaan. Hänen mielestään hintasäännöstely on ollut merkittävä tekijä elintarvikekaupassa ja sitä on harjoitettu sisukkaasti huonoista tuloksista huolimatta.

”Säännöstelyn merkitys onkin jo alkanut hävitä, joten muutoksen vaikutus oli luonteeltaan enemmän henkinen kuin käytännön kaupankäyntiin vaikuttava. Suurimmassa osassa elintarvikekauppaa hinnat olivat määräytyneet jo pitkään markkinatilanteen eikä hintaviranomaisten päätösten mukaan.

Säännöstelyn purkaminen merkitsee myös sitä, että entistä enemmän olisi syytä kantaa huolta varsinkin elintarviketaloudesta, joka oli elänyt Suomessa suojassa kansainväliseltä kilpailulta. Kilpailu nähtiin tärkeäksi sekä tavarantoimittajien, teollisuuden että tukkukaupan tasolla ja tietenkin myös kaupan sisällä. Kilpailun puutteesta aiheutuu monia näennäisiä tehokkuusvoittoja. Innovatiivisuus katoaa, tuotekehitys pysähtyy, organisaatioon tulee helposti laiskuutta ja byrokratia kasvaa. Viranomaisten tai hallintomiesten ja luotta-musmiesten kontrolli ei koskaan voi korvata kilpailun valvontaa. Kilpailu on itsetarkoitus ja arvo sinänsä, koska se pitää kehityksen vireillä.

Kilpailutilanne on koettu tukkukaupassa ja vähittäiskaupassa jäykäksi ja kehityssuunnat selviksi. Ne ovat olleet markkinat, joissa ei ole saanut inahtaakaan ilman neljän suuren myötävaikutusta. Viime aikoina on tapahtunut kova muutos, joka tulevaisuudessa on vielä mittavampi.”

HLY:n 90-vuotisjuhlat olivat komeat. Lihakeskusliiton onnittelut perustajalleen toivat varapj. Erkko Heikkinen (oik.), toimitusjohtaja Kyösti Peltola ja puheenjohtaja kauppaneuvos Jouko Lehmus.

1987
1987

Kilotko tärkein asia?

Helsingin Lihakauppiasyhdistys on tehnyt vuosien varrella laajaa yhteistyötä lihateollisuuden kanssa valtakunnallisella tasolla mm. tuotekehitykseen ja markkinointiin liittyvissä asioissa. Kokemukset eivät ole olleet aina myönteisiä kuten Matti Vainion kommentit vuodelta 1987 osoittavat.

”Tuleeko lihateollisuus liian kevein perustein Helsingin markkinoille? Valitettavasti näin on käynyt monessa tapauksessa. Siitä on useita esimerkkejä. HLY on ollut tuomassa useampiakin yrittäjiä tänne. Kerron yhden kuvaavan esimerkin.
Meitä oli 15 kauppiasta, johtokuntalaisiamme ja muitakin isoja marketkauppiaita vierailemassa eräässä maaseutukaupungissa ja tutustuimme sikäläiseen lihanjalostustehtaaseen. Maksoimme itse kaikki kulut. Yrittäjä suunnitteli markkinoinnin laajentamista pääkaupunkiseudulle. Jokainen meistä kehotti etenemään varovaisesti. Minä itse kuljetin toimitusjohtajaa ja myyntipäällikköä Helsingissä eri paikoissa. Kaikki suhtautuivat positiivisesti ja kauppaa käytiin. Mutta koko ajan sanoimme, että älä haukkaa isompaa palaa kuin pystyt.

Kävi kuitenkin vanhanaikaisesti: kiloista tuli tärkein asia. Yhteistyömme loppui, samoin sen tehtaan tarina.
Yksityisen lihateollisuuden vikoja on ollut liiallinen kilojen ahnehtiminen. Sen seurauksena laatu on ollut liian epätasaista. Sopimukset eivät ole aina pitäneet. Edellä kerrotun tapahtuman jälkeen johtokuntamme päätti, ettemme lähde yhdistyksenä tukemaan yhtään teollisuuslaitosta. Yksi poikkeus on viime vuosilta. Meihin yhteyttä ottanut yritys lähti liikkeelle mielestämme oikeasta päästäjä pyysi kehitysapua kolmen meetvurstilaadun aikaansaamiseksi. Teimme johtokunnan jäsenten myymälöissä erilaista tutkimustyötä ja olimme mukana lanseerausvaiheeseen asti. Yrityksen tuotteet ovat menestyneet hyvin ja laatu on pysynyt ymmärtääkseni hyvänä.

Mielestäni yksityisistä liha-alan yrityksistä ovat jäljellä juuri ne yritykset, jotka ovat panostaneet koko ajan laatuun eivätkä ole lähteneet hulluun hintakilpailuun. Ne ovat osanneet edetä tyylikkäästi, niin että kapasiteetti riittää.”

HLY:n mielestä suomalainen lihanjalostusteollisuus on korkeatasoinen. Mutta pitääkö kaikkien valmistaa valtavan suurta valikoimaa? moni kysyy.
1988
”Tarvitaan uusia pakkausratkaisuja”

Kova kilpailu vei asioita niin pitkälle, että yhä useampi kauppias joutui harkitsemaan myymälänsä palvelutasoa. Asiaa pohti vuonna 1988 kauppias Eino Venho Pihlajamäestä:

”Jokainen tiskin yli myyty tuote on nykyään vähittäiskaupalle tappiollinen. Kun kilpailu pi¬tää vielä huolen siitä, että esimerkiksi pakattu ja irtoleipä myydään lähes samaan hintaan, vaikka hinnoittelueron pitäisi olla 20 %:n tuntumassa, niin uusia vaihtoehtoja tuorepään pakkaukseen pitäisi pikaisesti löytää.

Mikäli nykyinen meno jatkuu, meidän on kehitettävä sellaisia pakkausratkaisuja, joilla henkilöstö saadaan vähennetyksi sellaiseen tasoon, että nykyisistä myymälän tehtävänimikkeistä saadaan kiinnostavampia myös palkkauksellisesti.

Mikäli työn tuottavuus saataisiin nostetuksi puolella pakkausteknologian avulla, se merkitsisi myös yksikön palkanmaksukyvyn merkittävää nousua. Silloin uskoakseni kyetään hyvin kilpailemaan koulutetusta työvoimasta muiden alojen kanssa.

Nykyisin myös lihamestari alkaa olla harvinainen näky vähittäiskaupan tiskillä. Monessa myymälässä nimikkeellä työskentelee työvoimapulan takia henkilöstöä, joka ei täytä liha-mestarin tai keittiömestarin pätevyysvaatimuksia. Tästä syystä on pakko kehittää uusia vaihtoehtoisia ratkaisuja myös lihanmyyntiin.”

Pakkaukset kiinnostivat HLY:n Italian opintomatkalaisia vuonna 1983. Vasemmalta Lea Lehto, Ritva Ja Eino Venho, Kai Lehto, Timo Luotonen ja Unto Sorsakivi.

1988
1988

Vuoden 1988 lihamessuilla pohdittiin tulevaisuuden trendejä

Kun vuoden 1988 Lihamessuilla keskusteltiin laajasti seuraavan vuosikymmenen lihakaupasta, voimakkaimmin toivottiin rakennemuutoksen hillittyä läpivientiä.

”Kaupan on ryhdyttävä myymään enemmän ruokaa ja ruokaideoita kuin perinteisiä ruhonosia. Vielä 1980-luvun vaihteessa lihan perinteinen myynti tapahtui seuraavasti: tuottaja tuotti lehmän, teurastamo teurasti ja vähittäiskauppa osti ruhonpuolikkaan. Kuluttajalle tarjottiin naudan rintaa ja etuselkää. Sen sijaan hänelle ei kerrottu paljonkaan ruoasta ja siitä, mitä ruhonosista voi valmistaa. Nyt kaupan pitää myydä pidemmälle jalostettuja ruoka-aineksia, jopa ateriakokonaisuuksia. Lihan pitää olla valmista pataan tai pannuun ja mukaan mausteet ja muut lisukkeet. Myös pitkälle kehitetyt valmisruoat tulevat entistä voimakkaammin kaupan valikoimiin.”

Lihamessujen alustuksissa todettiin, että kaupan muuttuminen näkyy selväpiirteisimmin valoina ja toimivina kalusteina. Kaupan imago hakee viihtyisyyttä ja siisteyttä. Tulevaisuutta ovat myös pistekohtaiset keittiöt ja leipomot konditoriapisteineen. Syömään opetteleva sukupolvi oppii ostamaan hampurilaisensa ja pitsansa vähittäiskaupasta. Myös siihen soveltuvia pisteitä tarvitaan.

Lihamessuilla korostettiin, että elintarvikekauppa ketjuuntuu ja yksiköt kasvavat edelleen. Kiireinen perheenemäntä käyttäytyy yksilöllisesti ja samalla arvostaa eri tilanteissa erilaista palvelun laatua. Se määräytyy aina myymälän liikeidean eli toimintatavan mukaan.

Kuluttaja on entistä kriittisempi lihaostoissaan.
1988
Hallikauppiaiden kannanotto nykyajan tuuliin

Lihamessujen yhteydessä Ari Granlund silmäili tulevaisuutta ennen kaikkea perinteisen lihakaupan kannalta ja totesi mm. seuraavaa:

”Kun katselee kehityksen kulkua vuosien varrella, siinä on nähdäkseni havaittavissa kaksi piirrettä: lihasortimentti on kaventunut ja ruoanlaittotaito heikentynyt. Ennen oli pikkuvasikkaa, juottoa, ruohoa, mullia, sonnia, marmorilehmääkin. 1930-lu- vulla juottovasikanlihaa pantiin kuulema makkaraankin. Onko nyt muuta kuin sonnia ja sikaa?

Me erikoislihakauppiaat olemme oppineet paljon eilispäivästä. Tietysti se on tullut kantapään kautta. Myönnettäköön, että hallikauppiaat ovat jääneet vähän jälkeen ja olleet pikemmin virran kuljettamia kuin itse vieneet kehitystä eteenpäin. Vai onkohan meitä kaikkia viety? Minusta keskusliikkeet ovat päässeet sanomaan liikaa. Ei ole kysytty meiltä kenttämiehiltä, jotka kuitenkin teemme sen kovan työn eli välitämme lihan kuluttajille.”

Ennen oli tarjolla juottovasikkaa, pikkuvasikkaa ja ruohovasikkaa. Perinteinen lihakauppias kalpaa niitä lihoja takaisin tiskiinsä.

1988
1990-2000

Vuodet 1990-2000
Järjestöissä alkoi kuohua. HLY: n historian suuria mullistuksia on ollut kaupan rakenteiden viimeaikainen murtuminen. Isoja yrityksiä on siirretty velkasaneeraukseen, Kesko halusi ostaa Tukon, Elanto vastarinnastaan huolimatta joutui yhteistyösuhteeseen Tradekan kanssa jne. Eikä liha- ja muu elintarviketeollisuus ole välttynyt isoilta saneerauksilta.

Myös kaupan ja elintarvikealan järjestökentässä on kiehunut. Osuusteurastamoiden omistama TLK purettiin 1990-luvun alussa ja sen entisistä omistajista tuli lähes verivihollisia keskenään. Kaukeva lopetettiin, samoin Vähittäiskaupan Keskusliitto ja tukku- ja vähittäiskaupan yhteenliittymäksi perustettiin Kaupan Keskusliitto. Myös Lihakeskusliiton jäsenkentässä on tapahtunut rakoilua ja Lihateollisuusyhdistys on sulautettu pääjärjestöön.

Liha-alan kauppiaat ja teollisuusmiehet ovat sadan vuoden ajan harjoittaneet yhteistyötä aluksi Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen jäseninä ja vuodesta 1935 lähtien myös Lihakeskusliiton piirissä. Valintamyymälöiden tulo oli kuitenkin vedenjakaja yhteistyökuvioissa. 1960-luvun loppuun asti ja vähän sen jälkeen lihakauppiailla oli suurin sananvalta liiton johtotehtävissä. Sittemmin kauppiaiden ote on kirvonnut teollisuuden voimistaessa jatkuvasti sananvaltaansa. 1990-luvun puolivälissä jännitteitä tuntuu olevan enemmän kuin normaaliin kauppias-teollisuus-suhteeseen kuuluisi.

Kaikesta kuohunnasta huolimatta Helsingin Lihakauppiasyhdistys Ry valmistui 1997 viettämään toimintansa 100-vuotisjuhlia perusteellisesti: johtokunnalle ja jäsenistölle sekä yhteistyökumppaneille ja lehdistölle järjestettiin ikimuistoiset juhlakokoukset illallisineen ja ohjelmineen. Vuosikymmenen lopulla siirryttiinkin sitten vastaanottamaan euroa oikein tositoimin.

Johtokunta vuodelta 1996. Vasemmalta Eino Venho, Ari Granlund, Matti Nenonen, Matti Vainio. Taisto Vainionpää, Lars Sjöberg ja Erkki Hiltunen.
1990-luku
Kohti EU:ta

1990-luvulla valmisteltiin hiljakseen menoa yhdentyville markkinoille. Kauppa ja elintarviketeollisuus eivät pyrkineet kansainvälistymään mitenkään ryminällä, mutta hiljaista työtä tehtiin pitkän aikaa. Kuluttajat eivät reagoineet suuremmin puheisiin avautuvista markkinoista ja ruoan hinnan putoamisesta. Suomalaista kuluttajaahan on sanottu maailman konservatiivisimmaksi, sillä kulutustottumusten muutosten on todettu vievän aikaa 5-20 vuotta.

1990-luvulla elintarviketeollisuuden tuotteista 40 prosenttia oli vapaakaupan piirissä, joten tuonti ei ollut alalle mitään uutta. Teollisuus paranteli hiljalleen tuloskuntoaan ja vähensi henkilöstöään. Kaupan rakennemuutos jatkui, kauppakuolemat olivat jokavuotisia. Yksikkökoot sen sijaan edelleen kasvoivat, joten pien- ja lähikaupat joutuivat taistelemaan yhä suurempien yksiköiden kanssa.

Päivittäistavarakaupan mammuttitauti ihmetytti myös Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen johtokuntaa. Pääkaupunkiseudulla alkaa olla myyntineliöitä niin paljon, että pystymme palvelemaan noin 15 miljoonaa asiakasta, todettiin päättäjille suunnatuissa puheenvuoroissa.
”Järjetöntä on ollut lupa perustaa automarketteja vanhoihin teollisuushalleihin. Niiden tulo on ollut paikallisille yrittäjille suuri järkytys, samoin alueen asukkaille paikallislehtien mukaan.”

Konkreettisiin tuloksiin HLY pääsi vastustamalla ankarasti mm. Oulunkylään suunniteltua automarkettia vuonna 1992. Silloin entisen Hankkijan pääkonttoria suunniteltiin valtavaksi hehtaarihalliksi. Johtokunta laati perustellun kirjeen ja lähetti sen mm. kaupun¬ginvaltuutetuille. Hankkeesta ei tullutkaan mitään.

Lihatukkukauppiaiden Liitolla ja HLY:llä on ollut vuosien varrella useita yhteisiä hankkeita lihan kulutuksen kasvattamiseksi. Tässä tukkurit onnittelevat 90-vuotiasta yhdistystä. Vasemmalta Unto Sorsakivi, Bjarne Lindberg. Kai Lehto, Carita Vainio, Pentti Nordqvist, Matti Vainio, Karl Nemlander ja Matti Karujärvi.

1990-luku
2000

2000-luvulta eteenpäin
2000-luvulla Helsingin Lihakauppiasyhdistys ry oli saavuttanut jo kunnioitettavan, yli sadan vuoden iän. Kuluttajat alkoivat yhä enenevissä määrin kiinnostua ruoanlaitosta sekä tasokkaiden ja kotimaisten lihatuotteiden saannista. Helsingin Lihakauppiasyhdistys ry on koko historiansa ajan ollut laadukkaan lihan, moitteettoman hygienian ja erinomaisen palvelun puolestapuhuja. 2000-luvulla tämä kehitys jatkuu edelleen, ja Helsingin Lihakauppiasyhdistys ry:llä onkin erityisasema liha-alan asiantuntijana. Yhdistyksen toimintaan kuuluu jatkuvasti ruuanlaiton eri tapojen opettaminen myymälöiden henkilökunnalle ja kauppiaille.

Kuva: Shutterstock
2000-2002
Vuodet 2000-2002
Vuonna 2000 alettiin keskustella viinien saamisesta ruokakaupan valikoimiin, ja yhdistys järjestikin koulutustilaisuuden viinin ja juuston merkeissä. Erilaiset koulutukset alkoivat kuulua erottamattomasti yhdistyksen toimintaan. BSE-tauti eli ”Hullun lehmän tauti” koetteli koko Eurooppaa, mutta onneksi Suomi selvisi epidemiasta kohtuullisen vähin kolhuin kiitos hyvän elintarvikevalvontamme.

Vuonna 2001 yhdistyksen järjestämän koulutuksen teemana olivat ruoka ja kastikkeet, ja osa jäseniä osallistui Ravintolakoulu Perhossa aiheeseen liittyville kursseille. Vuoden loppu oli myymälöissä kiireistä aikaa, kun hintoja vaihdettiin europohjaiseksi, myös markkojen tuli olla näkyvissä vuoden alussa. Kauppa jatkoi fuusioitumistaan ja ulkomaiset ketjut alkoivat pikkuhiljaa vallata markkinoitamme.

Vuonna 2002 siirryttiin euroihin sanoen markalle hyvästit, vaikka ostoksia tehdessä tulee aina verrattua euroa markkahintaan. Tuore-elintarvikkeiden myyjien ja käsittelijöiden tulee valmistautua hankkimaan hygieniapassi. 2002 yhdistyksen johtokunta teki myös tutustumismatkan Moskovaan, jonka aikana tutustuttiin Moskovan lihakauppaan todella monipuolisesti käyden läpi niin lihatorit, herkkukaupat, kauppahallit kuin suurmyymälätkin.

Kuva: Shutterstock

2000-2002
2003-2004

Vuodet 2003-2004
Vuosi 2003 oli kaupan alalla varsin mielenkiintoinen, kun saksalaisketju Lidl teki maihinnousun Suomeen ja sekoitti kaupan kuvioita melkoisesti. Kaupan muuttuessa ja matkailun yleistyessä uudet ruokalajit ja makuelämykset tulevat tänne pohjolaankin, ja kaupan pitäisi pysyä kehityksessä muka ja kyetä opastamaan uusien ruokien valmistuksessa. Niinpä 2003 tarjosimme jäsenille Sushi-kurssin, jossa opittuja tietoja pystyi mainiosti hyödyntämään palvelutiskin takana. Yhdistys teki myös seminaari- ja opintomatkan Keski-Eurooppaan, jossa tutustuttiin uusiin jäsenmaaehdokkaisiin ja heidän lihanjalostusteollisuuteensa.

Ilmassa oli kovaa kiistelyä siitä, onko maataloudella Suomessa tulevaisuutta, jos maakohtaisista tukiaisista joudutaan luopumaan. Ainakin neljän vuoden siirtymä kuitenkin hyväksyttiin EU:ssa. Yhdistys siirtyi nykyaikaan kutsumalla jäsenet ATK-kurssille, vaikka ensimmäiset tutustumiset ATK:n käyttöön olikin järjestetty jo 1992 Helsingin kauppaopiston aikuiskoulutusosastolla. Lisäksi siirryttiin kokonaan paperittomaan tiedottamiseen ottamalla käyttöön johtokunnan ekstranet.

Vuosi 2004 oli kaupan kilpailun kannalta taas kerran kovaa vääntöä, kun Lidl-ketju oli kehittynyt tulokkaasta vakavasti otettavaksi kilpailijaksi. Muutenkin kilpailu kiristyi rajusti. HOK-Elanto ei oikein ollut päässyt vielä vauhtiin, mutta siltä suunnalta oli odotettavissa isompaa tulemista. Kesko avasi Casa-ketjunsa, mutta tulevaisuus näyttää, tuleeko siitä pysyvää toimintaa kaupan kilpailuun. Asiantuntijat veikkasivat, että tulossa olisi vielä kolmas aalto jonkun ulkomaisen ketjun tullessa Suomeen.

Yhdistys järjesti Ravintolakoulu Perhossa kauppiasjäsenille ja heidän henkilökunnalleen kurssin, jonka teemana olivat kalat. Keittiömestari Simo Kangas toimi mainiona kouluttajana. Johtokunta opetteli myös makkarantekoa AB Kastén Oy:n tiloissa.

Kuva: Shutterstock
2005
Vuosi 2005
Liha-ala selvisi vuodesta 2005 hyvin. Pienet yksiköt nostivat päivittäistavarakaupassa myyntiään, vaikka muuten nousu oli vähäistä. Terveysvaarat uhkasivat ainoastaan siipikarjakauppaa lintuinfluenssaepidemian takia. Vuoden aikana suuret lihatalot lisäsivät omistustaan ulkomailla ja eläkkeelle siirtymisen vuoksi moni johtokin vaihtui. Lihakeskusliitto täytti pyöreät 70 vuotta juhlien pitkää taivaltaan Kalastajatorpalla. Ikätoverikseen he saivat Lihalehden, joka vuoden aikana täytti myös 70 vuotta.

Syksyllä pidettiin riistakoulutus, jonka opettajana toimi Chef de Cuisine, Gero Hottinger. Jatkoa koulutuksiin oli luvassa, kun vuoden lopulla Elintarviketeknologianlaitokselle myönnettiin 5 000 euron apuraha käytettäväksi alan opetukseen ja tutkimukseen.

SOK-konserni suunnitteli Suomen Sparin ostoa, mutta vasta monien mutkien jälkeen kauppa toteutui. Lidl oli myös vakiinnuttanut asemansa, ja ABC-huoltoasemakeskuksista oli tullut merkittävä kilpailija normaalille päivittäistavarakaupalle.

Yhdistys kävi opinto- ja virkistysmatkalla Skotlannissa tutustuen paikalliseen päivittäistavarakauppaan ja tuottajiin ja vieraillen mm. meijerissä, lypsykarjatilalla sekä perinteisellä lihakarjatilalla. Matkaan kuului myös tutustumista Skotlannin historiaan sekä tietenkin viskitislaamoon, joista kävimme Chivas Regal -tislaamossa.

Kuva: Shutterstock

2005
2006

Vuosi 2006
Mitään suuren suurta ei yhdistyksen kuvioissa tapahtunut vuonna 2006. Jäsenmäärä kasvoi hieman, joka on tyytyväisenä pantu merkille. Yhdistyksen talous on edelleen kohtuullisen hyvällä mallilla. Kohtasimme pari suurta menetystä, kun pitkäaikaiset aktiivijäsenet Sven Snell ja Irene Peltonen poistuivat joukostamme.

Yhdistystoiminnan osalta vuosi oli aktiivinen. Pidettiin kaupunkikierroksia, käytiin yleisurheilun Suomi-Ruotsi-maaottelussa ja matkailtiin Islannissa tutustuen paikalliseen elämänmenoon ja elintarviketuotantoon. Lihakeskusliitto piti jälleen mittavan osallistujajoukon keränneen kokouksensa Turussa, ja ehdittiinpä matkan aikana nauttia Turun nähtävyyksistäkin.

Kaupan myynti kehittyi suotuisasti vuoden 2006 aikana. Alle neljänsadan neliön myymälät saivat olla auki sunnuntaisin ja se takasi niille mukavaa lisämyyntiä. Lidl jatkoi edelleen myymälöiden perustamista ja teki jonkinlaista lovea muun kaupan myyntiin. Kilpailutilanne eli jatkuvasti: SOK:n ostettua Spar-ketjun jatkui kauppiaiden epävarmuus paikoistaan, ja lopulta Kilpailuvirasto antoi päätöksen jonka mukaan osa myymälöistä piti myydä kilpailijoille. Syntyi M-ryhmä, jonka muodostivat omissa tiloissaan sijaitsevat myymälät ja Kesko päätti, että K-kaupat pysyvät kauppiasvetoisina. Helsingin seudun suuret kauppakeskukset Itäkeskus, Jumbo, Leppävaara, Kamppi ja Sello laajenevat edelleen.

Yhdistys teki matkan Islantiin, jossa tutustuttiin paikalliseen elämänmenoon ja elintarviketuotantoon. Kuva: Shutterstock
2007
Vuosi 2007 - yhdistyksen 110-vuotisjuhlavuosi
Yhdistyksen perustamisesta on vuonna 2007 kulunut kunnioitettavat 110 vuotta. Johtokunta päätti pitää vähän juhlavamman vuosikokouksen muisteloiden merkeissä, ja juhlista sukeutuikin ikimuistoiset karkelot. Yhdistyksen pitkäaikainen, vuosina 1974–2007 toiminut sihteeri Taisto Vainionpää jäi ansaitulle vapaalle ja uudeksi sihteerikseen uusi johtokunta valitsi keskuudestaan Matti Granlundin, joka on neljännen polven liha-alan ammattilainen.

Helsingin Lihakauppias ry:n toiminta jatkui tavanomaiseen tapaan. Kilpailu alallamme kiristyi entiseen malliin, ja vahvasti puhuttiin arvonlisäveron alentamisesta. Kovaa kiistaa käytiin myös EU-tuonnin tiimoilta, ennen kaikkea Brasiliasta tuodun lihan osalta. Tänä vuonna yhdistys ei tehnyt matkoja ulkomaille, vaikka ruokamatka Ranskaan yritettiin kyllä järjestää. Osallistujia ei ollut kuitenkaan tarpeeksi, joten se peruuntui. Muihin mukaviin tapahtumiin kuitenkin osallistuttiin, kuten Lihakeskusliiton kesäkokoukseen, teatterikäyntiin sekä uuden senioritoimikunnan järjestämään joulukonserttiin, jonka päätähtinä loistivat Jari Sillanpää ja Katri Helena.

Uudeksi sihteerikseen uusi johtokunta valitsi keskuudestaan Matti Granlundin, joka on neljännen polven liha-alan ammattilainen.

2007
2008-2009

Vuodet 2008-2009
Vuonna 2008 yhdistyksen toiminta jatkui rauhallisissa merkeissä uuden johtokunnan toimesta, vaikka odotettavissa oli vaikeat taloudelliset ajat taantuman iskiessä rahoitusinstrumentteihin globaalitasolla. Yhdistyksemme jäsenmäärä on taas vaihteeksi lisääntynyt ja alkaa nyt kolminumeroisin luvuin. Puheenjohtajamme Seppo Sorsakivi toi toimintakertomuksessa esille tärkeän seikan kiinnittämällä huomiota siihen, että moniko muu yhdistys Suomessa on saavuttanut yli sadan vuoden iän Helsingin Lihakauppiasyhdistys Ry:n lisäksi. Koska ruoan ja ruokailun on tutkimusten mukaan todettu olevan yhä merkittävämpi syy matkakohteen valintaan, suunnittelivat senioritoimikunnan vetäjät Ritva ja Matti seminaarimatkan Italiaan Gardajärvelle. Matkan aikana tutustuttiin niin parmankinkun kuin viininkin valmistukseen.

Vuosi 2009 alkoi epävarmoissa merkeissä talouden osalta. Kaupan osalta vuosi meni kuitenkin uhkakuvista huolimatta odotettua paremmin. Yhdistyksen talous oli edelleen vakaalla pohjalla huolimatta vuoden aikana osakemarkkinoilla tapahtuneesta lyhytaikaisesta notkahduksesta.

Vuoden lopussa oli yhdistyksen jäsenmäärä tasan 100, johon puheenjohtaja Seppo Sorsakivi oli tyytyväinen; hänen mukaansa jäsenmäärä näyttäisi tulevana vuotena jopa lisääntyvän. Samoin hän kiitteli jäseniä vilkkaasta osallistumisesta yhdistyksen rientoihin.

Yhdistys teki syksyllä jälleen yhden suosituista opinto- ja seminaarimatkoistaan Sardiniaan, jossa tutustuttiin saaren lähiruokakulttuuriin ja viininvalmistukseen.

Kuva: Shutterstock
2010-2011
Vuodet 2010-2011
Vuonna 2010 on kritiikki kahta suurinta kaupan keskusliikettä kohti lisääntynyt valtakunnallisesti jonkin verran. Näinhän aina tapahtuu, kun halutaan muutoksia ja uusia tuulia kauppaan. Ensi vuoden tulevat eduskuntavaalit ovat alkaneet puhuttaa kansaa samoin kuten muutamissa EU-maissa tapahtuvat rahoituskriisit, jotka tulevat olemaan hankalia ratkottavia. Lihatuottajat ovat vaikeuksissa, joka heijastuu tulevaisuudessa lihan tuotantoon. Yhdistys teki koulutus- ja opintomatkan Kroatiaan, jossa jäsenet tutustuivat paikalliseen ruokakulttuuriin ja historiaan.

Vuosi 2011 aloitettiin tuttuun tapaan vuosikokouksella Teatteriravintola Nyyrikissä Helsingin Käpylässä. Yhdistyksen jäsenmäärä on vakiintunut sadan jäsenen paremmalle puolelle ollen 106 jäsentä. Muita merkittäviä päätöksiä olivat jäsenmaksun pieni korottaminen sen oltua jo vuosia sama. Yhdistyksen talous on edelleen vankalla pohjalla. Vuoden 2001 kulttuuri- ja seminaarimatka tehtiin Maltalle, jossa tutustuttiin paikalliseen kulttuuriin sekä vähittäiskauppaan.

Päällimmäisenä yleisistä alaan vaikuttavista asioista on ollut eteläisen EU-maiden velkaongelmat, ja rahan pumppaaminen sinne onkin aiheuttanut kovaa kritiikkiä. Vaikka pörssi ja rahastokurssit laskivatkin pitkää liukua, Suomessa kaupan osalta näyttää melko hyvältä. Positiivisena asiana luomuruoan suosio nousee edelleen kaikista ongelmista huolimatta, ja liha-alakin saanee osansa luomuruoan suosiosta.

Yhdistys teki koulutus- ja opintomatkan Kroatiaan, jossa jäsenet tutustuivat paikalliseen ruokakulttuuriin ja historiaan. Kuva: Shutterstock

2010-2011